04 joulu

Eero Tarastin Eurooppa/Ehkä – Yhteenveto käsikirjoituksesta

Kooste 6.7. 2016 – 28.7.2016 luetusta 653 sivun kokoisesta käsikirjoituksesta Tmi Athanorille. Tarkoitus on ehkä julkaista kirjailija Eero Tarastin laatima teos työnimellä ”Eurooppa/Ehkä”.

Summarium eli yhteenveto

”Eurooppa/Ehkä”-romaani ei ole mikään helppo koko kansan romaani. Mutta niille, jotka tuntevat sen omakseen, se hyvittää lukemisen rasituksen moninkeraisesti. Sen sivuilta löytyvät sadat erilaiset eläjät, tutuiksi oletettavat ihmistyypit, oikeamieliset kristityt ja kieroon kasvaneet virheelliset ihmisolevaiset. Eri kielet, maailmankatsomukset ja elämänpyrkimykset risteilevät ja törmäävät toisiinsa, jos ”lintujen lait” eivät päde heidän elämässään. Tarkoitan tätä salaista kenttää, josta Tarasti kirjoittaa: parvien kentän ollessa viritettynä linnut eivät törmäile toisiinsa, vaikka ne liikkuvat suurilla nopeuksilla ja kääntyvät samanaikaisesti vietin osoittamaan suuntaan.

Helppo tämä kirja ei ole senkään vuoksi, että lukija saa ehtimiseen lavata sanakirjoja, jos on saatava selvää dialogista, jonka kieli saattaa olla melkein mitä vain Euroopan valtakielistä. Lukija saa oivalluksen hetkiä. Jos hän pitää satiirista, niin siitä saa nauttia ja sitä riittää! Syvälliset elämänkysymykset riipaisevat yllättävinä Euroopan ”suurten kirjailijoiden” ilmaantuessa areenalle nuorten nerojen lainauksissa. Ei niitä voi sivuuttaa, niitä jää pohtimaan.

On ilmeistä, että kykyjen keskuudessa vaikuttava muusa, Sandra, tuottaa huimaavia näkökulmia patavanhoillisen kartanon kulttuuriin. Syntyy monitasoista luovaa toimintaa niin musiikin kuin kuvataiteen ja filosofian alalla. Nuoret odottavat haastajaansa löydettyään ideansa, jolla kaataa vallassa olevat viisaustieteen tukipylväät.

Kirjassa on hauskoja episodeja, mutta maailman julmuus raottaa myös esirippuaan, jonka takaa paljastuvat tapaukset saattavat kumminkin kääntyä valoisiksi. Sivuilla on hyvän tuulen aaltoja, teemojen sirkkalehtiä tai jykeviksi ontologian kysymyksiksi asettuvia sitaatteja. On kukkaan puhkeavia älyllisiä virityksiä ja nautintoa tuottavia ajatuksia siitä, kuinka asioita voi suomeksi noinkin ilmaista. Mutta onhan Eero Tarasti väitellyt tohtori ja professori, muusikko ja semiootikko, kuuluisa tiedemies ja aiemmin romaaneja julkaissut kirjailija. Suomenkieli on joskus ”sietämättömimmillään” (184). Se on sitä pitkissä sanoissaan tai henkilöissä, jotka ovat ”Männer ohne Eigenschhaften” (183). Se on sitä kun yritämme joskus määrittää ”kansojen tehtäviä”.

Onko kasvatuksen päämäärä ”saattaa ihminen tietoiseksi siitä, mikä hänessä on sisintä ja parasta?” Mietipä, lukija sitä! Riittääkö ihmiselle pelkkä oleminen? (185) Vahvistavatko kilvoittelun vaivat ihmissukua, onko kärsimysten aika yksilöä jalostavaa ja kansaa kohottavaa?

Kirja ei tokene lukijan valtaan helpolla. Jos otan teoksen lukeakseni sen muutamassa päivässä ja yössä, se saattaa kurittaa erilaisilla vaikeuksilla niin että lukijana haron vastaan ja sanon: ”Eivät nämä henkilöt ole stereotyyppejä, vaikka romaanin lopulla voisi sellainenkin ajatus tulla mieleen. Hän ei elä kuin robotti, jollainen saattaa tulla mieleen, kun Levi-Straussin retkikuntaan hakeutunut tutkija hylkää rakastettunsa Sandran ja alentuu sivistyksensä lakeja uhmaten pelkkien viettiensä valtaan (Tullio). Pidin romaanista, sen filosofiasta, jonka tueksi rakennettu henkilögaleria on siedettävissä. Voi, kunpa Sandran kävisi lopulta hyvin!

Ystävällisin terveisin!
JKL 29.7.2016
Raimo J. Kinnunen